Syystalven aurinko heitti keltaisen valonsa hankiin ja puiden huurteisiin oksiin. Sanelman silmät huikenivat valoon valvotun yön jälkeen. Hän astui pihaportista ulos, kääntyi metsätielle, ja hauskasti narisi jalkojen alla puhdas pakkasen purema lumi. Hän hengitti keuhkojen täydeltä ja viime yön rasitus haihtui pian jäljettömiin.
Kuinka paljon saattaakaan tapahtua vuorokauden kuluessa! Mitkä elämykset voivatkaan joskus sisältyä muutamaan tuntiin!
Voi sitä iltaa, minkä onnen se olikaan tuonut! Sen muisto on luova rusohohteisen heijastuksen tulevien päivien harmauteen.
Oli ollut vähällä tapahtua jotain kamalaa, joka kumminkin onneksi oli mennyt ohitse, jättäen jälkeensä vaan mieluisan tunteen, jollainen aina tulee suuren vaaran vältyttyä.
Miten kauheata, jos Martti olisi kuollut. Kaiken ikänsä olisi Sanelma saanut syyttää itseään murhaajaksi. Hänen kauttaan se tavallaan olisi tapahtunut.
Aamulla oli Martti noussut Sanelman vastustuksesta huolimatta. Hänen kasvonsa olivat kumman herpautuneet ja silmäluomensa riippuivat väsyneesti silmien päällä. Niin säälittävän näköinen hän oli astuessaan tuota joka-aamuista tietään jokiahdetta alas sahalle. Hän oli niinkuin kuolinhaavansa saanut. Teki pahaa häntä muistellessa. Täytyi koettaa poistaa hänet mielestään.
Toistaiseksi. Lyhyeksi ajaksi vaan, sitten hän taas tekisi kaiken hänen hyväkseen.
Mutta nyt tahtoi Sanelma olla hetken yksinään elääkseen muistoilleen.
Hänen sydämensä oli niin riemua täynnä. Hänen täytyi olla yksin antaakseen sen hetkeksi hulvahtaa valloilleen.
— Sorjo ei ollut unohtanut. Sorjo oli tullut. On kuin olisi hän täällä yhä, niinkuin hän seuraisi näkymättömänä Sanelmaa.