Hän oli tullut hyvästille. Parin viikon kuluttua on heidän välillään satojen peninkulmien matkat.
Kumminkin hän on täällä. Tänne lentävät hänen ajatuksensa merien takaa.
Sanelmaa muistaa, häntä ikävöi.
Ja Sanelma on luvannut elää jok'ainoan hetkensä häntä varten. Hänen luonaan ovat hänen ajatuksensa päivin ja öin. Hänen hyvät toivomuksensa tukevat häntä työssään ja tasoittavat hänen tietään maineen kukkuloille. Sorjo on tuleva kuuluisaksi ja sanoma hänestä leviää kauas ja sitten joskus hän tulisi takaisin tänne…
Sanelma katkaisi äkkiä ajatustensa kulun. Kuinka pitkälle ne taas pyrkivätkään. — Ei. Sanelma ei tahdo muuta kuin että Sorjo vaan tulee onnelliseksi, siinä kaikki, mitä saa toivoa. Ei mitään itselleen… ehkä sentään joskus… ja vaikkapa ei muistaisikaan.
— Vaikka ei muistaisikaan, kertasi Sanelma puoliääneen. Kumminkin tuntui niin haikealta jo pelkkä ajatus, että Sorjo hänet unohtaa. Sitä ei sentään jaksaisi kestää. Ei ainakaan nyt vielä.
Mikä toikaan tuollaista mieleen, olihan nyt hyvin. Kaikki voi muuttua elämässä. Tällä hetkellä hän kuitenkin oli onnellinen.
Martti tuli taas mieleen. Kunpa voisi olla hänelle vielä enemmän kuin ennen. Hän ei saa tuntea olevansa syrjäytetty. Täytyihän sen, joka itse omisti onnen, voida myös jakaa siitä muille.
Metsä tiheni.
Sanelma asteli hitaasti tietään. Päivä paistoi ja männikkö uhosi lämpöä ja tuoreita tuoksuja niinkuin keväällä. Lumi kimalteli puhtaan valkoisena ja puiden tummat varjot lepäsivät hohtavan hangen yllä. Pieni keltasirkku hypähteli oksalta oksalle kulkijan edellä tirskahdellen ja tirkistellen pienillä mustilla silmillään.
Koko metsä oli kuin lumottu, salaperäinen satualue, missä haltiat piileksivät puiden lymyssä, missä jokaisella kasvilla on oma tarinansa, joka siivekkäällä oma satunsa.