Suuri, valtava tunne täytti Sanelman mielen. Hänen sielussaan asui rakkaus, joka käsitti kaiken, se ulottui yli kaiken olevaisen, poistaen minuuden raja-aidat ja yhdistäen ihmisolennon osasena maailman äärettömään kaikkeuteen.
— Rakkaus avaa taivaan portit. Kuinka helppoa onkaan sen avulla tuntea ja käsittää Ikuinen Jumaluus.
Mietteissään oli Sanelma kulkenut kauaksi kotoaan, ja lyhyt syyspäivä oli ehtinyt sivu puolen. Silloin sai hän voittamattoman halun tavata vanhaa ystäväänsä Greetta-tätiä, joka asui pienessä huvilassaan parin tunnin matkan päässä koskelta.
Heidän välillään oli säilynyt lämmin ystävyys niiltä ajoilta asti, jolloin Sanelma oli ollut pappilan lasten kotiopettajattarena, lasten, jotka kulkutauti korjasi hautaan, jättäen autioksi kodin ja koetellen kovasti vanhempien uskoa Herran hyvyyteen. — Ja kun Sanelma oli ollut Koskelassa kolmatta vuotta, tuli pastorin itsensä vuoro. Silloin olivat seurakuntalaiset Martti Pätevän toimesta ostaneet papin rouvalle kirkonkylän laidasta huvilan, missä hän eleli yksinäistä elämäänsä kuluttaen aikansa enimmäkseen pienokaisten parissa, joita aina kerääntyi hänen ympärilleen.
Sanelmalla oli harvoin aikaa kulkea tuota pitkää metsämatkaa, niin mieluista kuin se hänelle olikin. Hänen päivänsä kuluivat tarkkaan lasten parissa, jotka olivat kokonaan hänen hoimissaan. Hän oli heidän hoitajansa ja opettajansa. Heillä oli omat koulutuntinsa määrätyn lukujärjestyksen mukaan, jota ei koskaan tavallisina päivinä laiminlyöty.
Mutta tänään olivat lapset saaneet luvan. Tämän kerran tahtoi hän elää itseään varten kokonaisen päivän.
Nyt Greetta-tädin luo! Hänen täytyi saada puhella hänen kanssaan — jos mahdollista avata sydämensä ja kertoa kaikki.
Syystalven päivä teki laskuaan luoden kellervän hohteen papinrouvan kodikkaaseen kamariin, missä ystävykset istuivat vaihtaen ajatuksiaan.
He kaksi olivat syvästi toisiinsa kiintyneet ja harvoin tapahtuva yhdessäolo muodostui juhlahetkeksi kummallekin. Heidän välillään vallitsi ymmärtämys, ja usein tajusivat he toistensa ajatukset tarvitsematta siihen mitään ulkonaista ilmaisumuotoa.
Papinrouva näytti nuoren ystävättärensä rinnalla kovin pieneltä ja kuihtuneelta. Heidän ikäeronsa oli tuskin viittätoista vuotta, mutta hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat ennenaikojaan vanhentuneet, ollen suurien surujen ja sisällisten taisteluiden uurtamat. Nyt olivat jälellä vaan muistot niiltä ajoilta, jolloin hänen sielunsa vielä kapinoi ja taisteli Herraa vastaan. Hän oli jo voittanut itsensä ja tyytynyt Jumalan tahtoon. Sisäinen rauha kuulsi nyt kurttuisen muodon alta.