Tänään tunsi Sanelma aivan erikoisen hellyyden huokuvan vastaansa Greetta-tädin olennosta. Hän tuskin kesti sitä lempeyttä, joka ystävän kasvoilta ikäänkuin valui hänen ylitsensä.
— Tiedätkö, mitä minä viime-aikoina niin usein olen rukoillut, sanoi
Greetta-täti pitkän vaitiolon jälkeen.
— Se varmaan koskee minua, sanoi Sanelma punehtuen hänen katseensa edessä.
— Niinpä koskeekin, lapseni. Toivon pian näkeväni sinut Herran tietä kulkemassa.
Sanelma katseli ikkunasta ulos. Tuntui hiukan vaikealta. Tämä se juuri oli ainoa heitä eroittava kohta, ja aina kun sitä kosketeltiin, tuli jonkinmoinen epäsointu heidän väilleen.
Mutta papinrouva jatkoi puhettaan;
— Olen viime aikoina ajatellut sinua paljon. Kuinka minusta tuntuneekin, niinkuin suuret koettelemukset olisivat edessäsi. Älä sentään säikähdä, en tahdo tulevia ennustella, enkä siihen kykenekään. Sen vaan tiedän, että Herra löytää omansa, vaikka hänen täytyisikin kuljettaa sieluasi puhdistustulen lävitse, saadakseen sen tämän maailman kuonasta puhdistumaan. Äsken, kun sinä astuit huoneeseeni niin keväisen kukkeana, elinvoimaa ja terveyttä uhkuvana, minä taas sitä ajattelin. Kunpa sinä Sanelma, vaan kääntyisit, ennenkuin Jumalan täytyy sinuun hyvin kovasti tarttua.
— Entä jos Hän opettaakin minua toisella tavalla itseään tuntemaan.
— Sinä tarkoitat…
— Rakkauden tietä. Eikö rakkaus ole jumaluuden pohja ja perustus. Rakkaus meidän sielumme nostaa maasta, se aukasee taivaan portit ja sitoo meidät yhteyteen Jumalamme kanssa — eikö niin, Greetta-täti?