Sanelma oli lämmennyt sitä sanoessaan. Hänen silmänsä loistivat ja äänensä värähteli. Papinrouva katseli häntä kauan, silmissään lempeys, ja viimein hän hiljaisella äänellä lausui:
— Niin, lapseni, rakkaus on se, joka aukasee taivaan portit. Tuo kaiken kärsivä, kaikessa kestävä ja itsensä unohtava rakkaus. Tuo tulessa puhdistettu ja kirkastettu rakkaus, joka ilman rajoitusta sulkee syliinsä ja yhdistää itseensä kaiken, missä elämää on.
Me opettelemme täällä vasta rakkauden aakkosia, me olemme vielä niin kehittymättömiä, että emme oikein ymmärrä käsitettäkään, mikä tuohon sanaan sisältyy. Sitä varten on meidän rakkaudellemme annettukin täällä määrätyt esineet, joiden avulla saamme harjoittautua siihen suureen ja täydelliseen.
Mutta Sanelma näytti vaan puoleksi kuuntelevan hänen puhettaan.
Haaveellisin silmin hän katseli ikkunasta ulos.
Papinrouva jatkoi: — Sinä tarkoitit luullakseni, kun rakkaudesta puhuit, tunnetta lempivien välillä, miehen ja naisen. Tämä tunne, vaikka onkin useimmiten itsekäs ja pyyteitä täynnä, voi kumminkin kohottaa ihmiset ihmeelliseen autuuden tilaan, sitä korkeampaan, kuta puhtaampia he ovat. Se voi tuoda heidän sieluihinsa kaukaisen aavistuksen taivasmaailman ihanuudesta, ollen kuin valonheittäjä, mikä hetkessä kirkastaa eteemme pimeän kätkössä lepäävän kylän, tahi kuin kangastus, joka siirtää näköpiiriimme kaukaisen seudun. Mikä erehdys olisikaan matkamieheltä, joka aavikkojen halki taivaltaessaan äkkiä näkee taivaanrannalla haavevalossa väikkyvän kaupungin kirkkoineen ja kullanhohtoisine kupooleineen, jos hän tämän nähtyään jo luulisi olevansa siellä. Hän tietää, että harhakuva haihtuu pian, että aamun ruusuhohtoinen valo sammuu, tunne haihtuu ja innostuksen tuli jäähtyy olemattomiin, että jälellä on vaan äskeisen ihanuuden muisto ja suunnattoman pitkä, vaikea tie. Ja päivä menee mailleen ja yö yllättää matkalaisen. Pimeys ja sydäntä jäytävä kylmyys piirittävät hänet tiellään. Hän satuttaa jalkansa kiviin, ja orjantappuroiden terävät okaat tunkeutuvat syvälle lihaan. Hän valittaa tuskissaan, ja näyttää siltä kuin ei yhdenkään korva kuulisi hänen vaikerrustaan. Hänen kulkunsa on vaivalloinen ja työläs ja veriset jäljet peittävät polun — sellainen, lapseni, on »kaita tie», Golgatan ristin tie, jonka kautta käy pyhille vuorille kulku. —
Papinrouva otti nuoren naisen kädet omiinsa ja katsoi häntä loistavin silmin. — Katso, lapseni, tuo maallinen rakkaus on vaan ikuisen valon heikko heijastus, mutta usein on se kuitenkin ollut alkutaipaleena varsinaiselle tielle.
— Sinä teet minut murheelliseksi, rakas Greetta-täti, sanoi Sanelma vihdoin. — Minun täytyy tunnustaa, että en tunne mitään pakotusta kääntymään sille tielle, mistä sinä puhut. En ehkä oikein ymmärrä näitä asioita, tahi sitten on sinun Jumalasi toinen kuin minun. Minun Jumalani, jonka olen tuntenut lapsuudestani saakka, on hyvä, lempeä Isä, ahdistuksissa auttava, suruissa lohduttava. Hänen olemuksensa ilmenee vain rakkaudessa, Hän ei varmaankaan vaadi minua tuolle Golgatan tielle, missä on vain tuskaa, tulen leimahduksia, kärsimystä, yksinäisyyttä ja pimeyttä. Voi Greetta-täti! Yksinäisyyttä minä sittenkin eniten pelkäisin siellä. Kenties käsikädessä ystävän kanssa — ei yksin — pimeälle tielle!
— Niin, rakas, Ystävä sitä tietä jo ammoin kulki kantaen ristiään…
— Mutta minä tarkoitin ihmistä, minunlaistani, jonka näkisin tuossa vierelläni, jonka käteen voin tarttua, kun väsyn.
Greetta-täti hymähti. — Kyllä sinä, lapsikulta, vielä opit yksinkin olemaan. Yksinäisyys on olennaista, se on ensimäinen ja viimeinen. Vaikka matkan varrella sattuukin tuttuja tielle, on olemuksemme sisin kumminkin aina yksin, yksinäisenä kulkee hän tietään pyhille vuorille ylös.