— Ihmiset ovat niin erilaiset, Greetta-täti, monet lienevät ne tietkin, joita myöten he kulkevat Ikuisen Isänsä luokse. Sinä olet minua niin paljon voimakkaampi, Greetta-täti, kuinka voitaisiinkaan minulta vaatia yhtä paljon kuin sinulta.
Papinrouvan huulilla leikki lempeä hymy.
Sanelma katseli ikkunasta ulos. Laskeva päivä heitti kultaisen hohteen hänen hiuksilleen.
— Minä rakastan unelmia, puheli hän hiljaa. — Minulla on mielikuvitusten! maailma, joka on minulle rakkaampi kuin mikään muu koko maailmassa. Vieköön elämä minulta vaikka kaiken muun, kunhan ei vaan särje unelmieni maailmaa.
Hän vaikeni ja odotti toisen sanovan jotain.
— Onko se syntiä, Greetta-täti!
— Sinäpä sen sanoit! virkkoi papinrouva hymyillen. Tunnemaailmalla ovat houkutuksensa, joiden vaikutusvoima sinunlaisiisi luonteisiin ei suinkaan ole vähäinen. Vaeltajan on oltava suuresti varuillaan, yksinpä omien tunteittensakin suhteen. Ne ovat virvatulia, jotka helposti houkuttelevat kulkijan harhaan. — Mutta, Sanelma, me jätämme nyt tämän keskustelun, sillä sinun aikasi ei ole vielä tullut. Kyllä Herra tietää asiansa ja ottaa omansa aikanaan. Ilta joutuu, Sanelma, ja sinun on vielä kuljettava pitkä metsätaival ennen pimeän tuloa — laula minulle kuitenkin vähäsen ennen lähtöäsi.
Sanelma-rouva astui pianon ääreen, tuon nuoruusvuosiensa tuttavan, ja kuin entispäivinä helähti hänen äänensä nuorekkaana, pehmeän täyteläisenä, tulkiten sielun pohjalla asuvan onnen:
»Oi, kiitos, sä Luojani armollinen,
joka hetkestä, jonka mä elin —»
Papinrouva istui kuunnellen suljetuin silmin, ristiin liitetyin käsin.
— Kuinka kauniisti Sanelma lauloi: