— — »Kun annoit sä tervettä kättä kaks'
kaks' silmää sieluni ikkunaks' —»
— Hän uhkuu elämän onnea. Olemassaolon riemu täyttää nuoren ihmisen rinnan. Mutta se ei ole vielä sitä, mitä minä häneltä odotan —
— — »Kun annoit sä myös pari ystävää,
niin hyvää tiedä en enempää»
lauloi Sanelma hellemmin ja hiljaisemmin. Papinrouvan poskelle vierähti kyynel. Tuli mieleen hänellekin omansa. Vanha rouva muisteli ystävää, joka oli hänen rinnaltaan temmattu pois. Ja siksi jäi häneltä huomaamatta salaisuus, joka sävelissä kumpusi ilmoille nuoren naisen sydämestä.
— Sanelma lapseni, sanoi hän, kun toinen oli lopettanut, — tänään olet nuorempi kuin vuosikausiin. Jumala vie meidät joskus ylös vuorille, mistä näemme elämän ihanuuden, että sitten paremmin kestäisimme pimeän päivän tullen.
Ilta jo hämärtyi, kun Sanelma kiireesti asteli metsätietä kotia kohden. Hänen äskeinen onnentunteensa oli nyt jonkun verran laimennut. Oli kuin Greetta-täti asiasta tietämättömänä, pelkällä olemuksellaan, olisi sitä heikentänyt. Niinkuin se ilma, joka häntä siellä ympäröi, olisi niin vieras niille tunteille, jotka täyttivät Sanelman mielen, että ne itsestään siellä vaimenivat. Kuinka hän oli saattanut ajatellakaan paljastaa hänelle kalliin salaisuutensa. Greetta-täti sen kuultuaan olisi varmaan rukoillut Jumalaa yötä päivää auttaakseen Sanelman ylös »lankeemuksestaan».
Sanelma tunsi itsensä tyytymättömäksi. Hänen äskeinen varmuutensa oli poissa ja mielikuvitusten taikalinnat peittyneet sumuun.
— Sellaista se on, sanoi hän itselleen. — Surussa voit saada ystävän, osaaottavan, ymmärtäväisen, mutta onnessaan on ihminen yksin.
Ja hetken kuluttua hän tapasi itsensä taas ihmettelemästä sitä, kuinka hänen mieleensä oli johtunutkaan puhua asiasta Greetta-tädille. Kuinka olisi vanha papinrouva sellaista voinut käsittää. Hänhän oli noita entisajan naisia, jotka pitivät avioliittoa »ylhäältäpäin» määrättynä, ja ellei se aina niin loistavan onnellinenkaan ollut, niin pidettiin kärsimyksiä Jumalalta saatuna ristinä, jota piti kärsivällisesti kantaa. Hän varmaankaan ei olisi tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että ihminen joskus voi löytää oikean omansa vasta paljon senjälkeen, kun on jo tullut sitoneeksi elämänsä toiseen, jota kohtaan ehkä ei vielä ole rakkautta tuntenutkaan. Hän olisi varmaankin kieltänyt tämän suuren tunteen pyhyyden ja julistanut ainoaksi autuaaksi tekeväksi avioliiton kaikkine ristiriitoineen ja kärsimyksineen, johon ennakkoluulot ovat esiäitimme polvi polvelta peruuttamattomasti sitoneet. Mutta tyttärien on jo aika herätä ja omistaa vapaampi, entistä väljempi maailmankatsomus. Luonnon ja Jumalan lakeja ovat ihmiset yhteiskunnallisen turvallisuuden tähden pahoin vääristelleet.
Sanelma sai taas varmuutta ja tukea omista ajatuksistaan.