Pakkanen tiukkasi. Taivas oli selkeä ja vilkkuen paloivat tähdet ylhäällä korkeudessaan.
Koskelan päätyikkunoista loistivat tulet.
— Viivyit kauan, äiti, sanoi pikku Aili tullessaan äitiä vastaan. —
Isää vilustaa, isä on kipeä. Kovin odotimme sinua kotiin.
Martti makasi sohvalla peittonaan sadetakki, minkä pikkutyttö oli käärinyt hänen ympärilleen.
— Minä yksin olen saanut hoitaa isän, puheli tyttönen toimessaan. Hänen kasvoillaan oli pikkuvanhan totisuus.
He olivat aivan toistensa näköiset, isä ja tytär, ja lujasti toisiinsa kiintyneet.
Sanelma tunsi piston sydämessään. Tosiaan — hän oli tullut viipyneeksi liian kauan. Hän oli tällä välin tuskin muistanutkaan sairasta miestään.
Sanelma istuutui Martin viereen, otti hänen kätensä ja tunnusteli valtimoa.
Sen lyönti oli kovin epätasainen. Henkeä tuntui taas ahdistavan. Uusi kohtaus oli odotettavissa.
Sanelmalle tuli hätä. Hän tahtoi sen estää ja korvata laiminlyöntinsä tekemällä kaiken voitavansa kouristuskohtauksen ehkäisemiseksi.