Mutta kun hän kohotti sairaan päätä viedäkseen lääkelasin hänen huulilleen, loi tämä häneen omituisen, puoleksi tylsän katseen.
— Älä viitsi hoitaa, anna olla.
Sitte tyhjensi hän lasin, kuin päästäkseen pikemmin rauhaan ja lepäsi siinä taas rauenneena kuten äsken, riippuvin silmäluomin, kasvoillaan omituisen höltynyt ilme.
Millä äänellä hän lausuikaan nuo sanat. Ei siinä kuulunut vähäistäkään katkeruutta eikä vihaa. Ei muuta kuin antaa mennä, kun on mennäkseen, ei tuosta ole väliä enää.
Sanelman sisässä syytti ja soimasi. Hänen täytyi hyvitellä sitä lupauksilla ja päätöksillä. Tästälähin olisi toisin. Martilta ei koskaan saisi puuttua mitään, eikä hän milloinkaan olisi tunteva itseään syrjäytetyksi.
Paljon tuhlasi Sanelma hellyyttä sinä iltana ja onnistui vihdoin virittämään heikon toivon sairaan miehen sydämessä.
4.
On kevät.
Martti Pätevä kulkee kosken vartta, ja lämpimästi hautoo päivä hänen harteitaan.
Kevään henki liikkuu jäisen luonnon yllä tehden entisiä ihmeitään. Missä vielä löytyy sammumaton elonkipinä, missä heikkokin sykähdys jäätyneen kuoren alla kuuluu, sinne taas uusi elämä syttyy.