Leppoisasti henkii eteläinen. Kaarto laulaa keväisiä laulujaan.
Se puhelee kuin lohdutellen murtunutta mieltä.
Mies seisahtuu kuuntelemaan. Kaiken talvea oli hän kuunnellut tuota. Niin oli kuin olisi se vaan odottamaan ja toivomaan kehoittanut, mutta nyt keväällä tuntui sen äänessä kuin suurempi varmuus.
— Toivoa ja odottaa! Sitä samaahan hän itsekin — olihan hän toivon varassa taas elpynyt elämään. Ehkä kaikki vielä korjautuu ja elämä tulee entiselleen, ja ellei niinkään, niin tästä kumminkin joten kuten mukautuu.
— Ja mitäpä tässä enää muusta, jatkoi hän ajatuksiaan, kunhan vaan saisi kodin koossa pysymään lasten tähden. Ehkäpä Sanelmakin lopuksi unohtaa sen menneen ja suostuu uudelleen entiseen, kunhan tässä ehtii —. Sanotaan, että aika kasvattaa umpeen haavat.
Pahempaa oli hän alussa pelännyt, että jos vielä jättää kotinsa, vie muassaan lapset ja jättää yksin autioon taloon. Tahi jos hän olisi heidät antanut hänellekin, niin mihinkäs ne lapset ilman äitiä, eihän hän olisi yksin kyennyt heitä hoitamaan ja kasvattamaan.
Mutta ei ollut Sanelma näyttänyt mitään aikomuksia siihen suuntaan, olipa vielä kiinnittynyt taloustoimiin enemmän kuin ennen ja oleskeli alinomaa lasten parissa. Hän näytti omaan itseensä sulkeutuneen — ja niin surullisia lauluja se lauloi. Mahtoi vielä muistella sitä, mahtoi sentään yksinäisyydessään sureksia kenenkään tietämättä.
— Mutta vielä se siitä paranee ja huomaa, että on arvonsa sentään toisellakin. Vaikka ei osaakaan maalata tauluja eikä soittaa, niin osaapa kumminkin tehdä työtä, raataa ja rakentaa.
Asumattomaan, autioon takamaahan oli kerran yhden miehen toimesta syntynyt kylä, ja koski sahasi monen pitäjän puut. Vielä kerran se käyttäisi viljat ja antaisi valovoiman koko paikkakunnalle. — Vielä se näkee Sanelma, että mies se on osaltaan Marttikin, kunhan vaan toipuisi tässä ja tulisi entiselleen. Ei tarvitsisi sen katua sitä, että jäi, vaikka ehkä olisi ollut nuorempi ottaja ja komeampi. Kyllä tässä vielä laitetaan niin, että ei se kadu sitä.
Ja siinä hän istuessaan ja kuunnellessaan kuohujen kohinaa tuntee voimiensa kasvavan. Suuren suunnitelman toteuttaminen tuntuu taas mahdolliselta. Pitkien aikojen jälkeen tuntee Martti Pätevä oman itsensä taas. — Huomenna alotetaan työt! innostuu hän itsekseen, — huomenna ne aletaan ja jatketaan siihen asti, kunnes koko suunnitelma on valmis, vaikka se veisikin vuosien työn.