Hänen jäseniinsä tulee jäntevyyttä, tuntuu kuin sairas sydänkin elpyisi entiselleen.
— Se on koski, tuo kevätvoimainen Kaarto, joka puhaltaa ihmiseen uuden hengen, miettii hän itsekseen astuessaan ahdetta ylös.
Sanelma istui yläparvekkeella, ja Martti kiiruhti suoraa päätä hänen luokseen.
— Kuulehan, mamma, sanoi hän, puhutellen häntä niinkuin aina ollessaan parhaimmillaan — kuulehan, kuinka Kaarto kohisee.
Sanelma nosti hiukan punoittavat silmänsä ylös ja katsoi kumman kaukaisin katsein miestään, joka odottamatta tuli tempaamaan hänet pois omasta maailmastaan. Hänen äänensä oli vaisu kuin unesta heräävän:
— Niin, sitä koskea minäkin tässä kuuntelin.
— Ja tiedätkö, mamma, virkkoi mies, asettuen hänen viereensä istumaan, — se on niinkuin joku elävä olento, tuo koski, se on kuin ystävä, joka osaa lohduttaa ja antaa uskoa tulevaisuuteen.
Hän vaikeni kuin odotellen, että toinenkin sanoisi jotain, mutta kun vastausta ei tullut, hengähti hän syvään ja taannoista innostusta luonaan pidätellen kertoi yhteen menoon äskeiset ajatuksensa, tehden perusteellisesti selkoa suurista suunnitelmistaan ja koettaen pysytellä taannoisessa uskossaan, vaikka vaimon laimeus pyrki häntä jäähdyttämään.
— Vielä sitä innostut sinäkin, kunhan tässä ensin tulee jotain näkyvää, eikös niin, mamma?
Mies etsi vaimonsa kättä, tuota valkeata, viileää, hiukan laihtunutta kättä, joka hänen suuressa kourassaan hukkui miltei olemattomiin. Hän veti puoleensa koko tuon pehmeän villavaippaan kiedotun olennon, jota tuntui täällä ylhäällä, kevättuulen käsissä, hiukan värisyttävän.