— Eikös niin, mamma, eikös niin?
Martin ääni vavahti. Hänessä taisteli epäilys ja toivo. — Mikä onni olisikaan, jos Sanelma nyt sanoisi: niin Martti, niin me nyt asumme ja rakennamme.
Mutta vaimon ääni oli epämääräinen, kun hän vastasi vihdoin ikäänkuin peläten oman ajatuksensa ilmaisemista.
— Ehkäpä se kerran vielä niin on.
Martti tunsi kylmän tuulen puhalluksen. Pilveen peittyi keväinen päivä, kosken kohina vaan kuului voimakkaana tänne ylös.
Rajusti painalsi mies vaimoaan sairasta sydäntänsä vasten ja kuiskasi:
— Oletko sinä minun, mamma!
— Kenenkä minä olisin — —
Martti painoi suudelman hänen huulilleen, mutta tunsi samassa kylmän puistatuksen ruumiissaan. Sanelma lepäsi hänen rinnoillaan kuin kuollut kuva. Hänen sielunsa oli poissa, ties minne asti lienee lentänytkään.
Martti oli kuin iskun saanut. Hän hellitti otteensa äkisti ja vetäysi huoneeseen.