— Ellei tänään, niin ehkä huomenna, tahi joskus aikojen takaa, sanoi hän itselleen pidellen kiinni toivostaan.
5.
Sanelma jäi parvekkeelle miehensä mentyä, ja hänen kasvoilleen tuli tuskallinen, kärsivä ilme.
Kuinka tämä kaksinainen elämä olikaan kuluttavaa!
Kulkea petturina omassa kodissaan. Hän, joka niin syvästi valhetta vieroi, näyttäytyi miehelleen aina naamari kasvoillaan.
Mitä tehdä?
Sorjoa hän ei voisi unohtaa. Häntä hän jok'ainoa hetki kalpasi ja ikävöi.
Niin oli ollut päivästä päivään, niin tulisi olemaan edelleen, eikä se koskaan voisi muuttua.
Mutta hänen täytyi se salata. Totuus oli naamarin alle kätkettävä. Kuka voisikaan riistää sairaan miehen viimeistä toivoa, jonka avulla hän saattoi vielä elää. Kuluihan toivossa aika ja Martilla on aina ollut suuri usko tulevaisuuteen.
Sanelma oli huono näyttelijä, mutta hän luuli katsojan hartaan uskon täydentävän vajavaisuudet. Mutta raskasta se oli ja kuluttavaa.