Ja kun sen lisänä vielä oli ikävä, kaipaus alinomainen, joka salamatona jäyti hänen olemustaan.
— Kunpa tämä päättyisi kerran!
Illan ensimäiset tähdet syttyivät keväisen taivaan vaalealle lakeudelle.
Puihin oli taas lehti puhkeamassa. Ne lehdettyivät jo kolmatta kertaa sen ihmeellisen kevään jälkeen.
Mutta Sanelma ei voi häntä unohtaa. Mitä kauemmin hän viipyy, sitä kovemmin hän häntä ikävöi.
Eikä hän häntä koettanutkaan mielestään poistaa, ja samoin kuin Martti vain toivonsa varassa saattoi elää, niin Sanelmakin eli muistoistaan.
Niiden varassa kuluivat päivät. Koko nykyinen elämä oli kuin todellisuutta vailla, kuukaudet kuluivat ja vuodet, Sanelma kulutti aikansa valveunta uneksuen, tyydyttäen sillä kaipaustaan.
Hänen katseensa kulki koskenvartta, seurasi tuttua tietä, ja hän koetti taas tuudittautua unelmiin.
… tuossa kulki vierellä silloin, jutellen tarinoitaan, tiepuolesta taittoi oksan, silmiin katsoi, katse leikki ja hymysi suu vakavanakin ollen…
Poissa, poissa! vaikeroi sydän, eivätkä muistot voineet sen kaipausta enempää tyydyttää.