— Miksi lähti, miksi jätti, olisi vienyt mukanaan. Mitä on minusta täällä nyt enää?
Koski kohisi.
— Entäpä jos ei tahtonutkaan, ei tarkoittanutkaan muuta kuin hetken huvia. Oliko tottakaan mitä sanoi?
Mikä se toikaan noin kummia mieleen? Koskenko keväinen pauhu? — Sanelma meni kiireesti huoneeseen päästäkseen kuulemasta sitä.
Hän tuli saliin, istui hämärässä pianon ääreen ja juoksuttaen sormiaan koskettimilla tapasi kuin sattumalta säveleet:
»Sä päivin mielessäni oot
mun ollen työssäni.»
Niin mennyt päivä taas vaihtuu nykyhetkeen. Pianon ääressä istuu toinen, Sanelma vierellä laulaa:
»Sä päivin mielessäni oot
mun ollen työssäni.
Yökausina sä väikyt
mun unelmissani…»
Siinä yhtyy lauluun toinenkin ääni. Niin hyvin ne sointuvat yhteen, ovat kuin varsin toisiansa varten.
Ja kun laulu loppuu, jäävät he kumpikin paikoilleen. Nuo kauniit kädet kulkevat kuin hyväillen koskettimilla — se soittelee omiaan ja katsoo niin kummasti silmiin. — Täällä sinä olit minua varten. Vieraana, tietämättömänä tänne harhausin löytääkseni omani. Tahi ehkä en tietämättäni tullutkaan, joku aavistus lienee sen minulle sanonut, että se yksi on siellä ja odottaa. — Niin se sanoo ja soittelee omiaan. — —