Lapset meluavat ruokailuhuoneessa. Sanelma herää haaveistaan. On pimennyt. Hän istuu taas soittimen ääressä — yksin.
Nuo armaat muistot, kuinka kiduttavia ne sentään olivat! Kunpa kerran voisi unohtaa kaiken, kaiken!
Lohduton tunne kalvoi sydänalassa entistä voimakkaampana. Hän heittäysi sohvalle kätkien päänsä tyynyyn.
— Tässä on Sorjo levännyt. Eipä tietänyt Sanelma kerran kirjaillessaan tulipunaista silkkikukkaa, että hän painaa poskensa sitä vasten ja nukkuu siihen — satuprinssi!
Hän on poissa, poissa!
Tulipunainen silkkikukka saa lehdilleen kyynelkasteen.
— Olet poissa, Sorjo, ja kuitenkin täällä. Olen nähnyt sinut täällä entisillä paikoillasi, olen kuullut askeltesi kaiun, ja hiljaisina öinä, jolloin kaikki nukkuvat, kuulen sinun soittelevan omiasi, kuten silloinkin, kauan, kauan sitten. — —
Mutta kaikesta huolimatta hän vasten tahtoaankin tunsi, että nuo haavekuvat, joita hän suurin voimanponnistuksin vielä piteli koossa, hajoaisivat kumminkin kerran, — ja muistot, nuo sadoin kerroin esiin kaivetut, kalpenisivat vihdoin, eikä hän enää voisi niillä tyydyttää kaipaustaan. Saattoiko elävä ihminen kuluttaa aikansa päivästä päivään, vuodesta vuoteen yksinomaan muistojen parissa. Sehän oli kuin alinomaista seurustelua vainaitten kanssa, joiden haamut hän kerta kerralta kutsui esiin, puhalsi niihin hengen omasta hengestään ja oman mielikuvituksensa voimalla ne elävöitti.
Tätä voimain kulutusta ei hän enää kestäisi kauan. Kuolleet kuvat soivat vaan lyhytaikaisen viihdyn, jonka jälkeen kaipaus entistä lohduttomampana puhkesi esiin.
Hänen itsensä jo täytyi tulla. Sanelman silmät janosivat hänen katsettaan, huulet suudelmia, käsi kaipasi ystävän kättä.