Kevät oli tullut. Sen herättävä voima tunki syvälle ihmisen sydämeen, särkien talvihämäräiset haaveet, vaatien todellista, elävää elämää.
Mutta kuinka maasta irti nykäisty kukka saattoi elää todellista elämää, hän, jonka juuret olivat maaperästään irroitetut, joka oli tuomittu paikalleen hiljaa kuihtumaan ja kuolemaan ketään hyödyttämättä.
Kunpa se jo saisikin pian! Tulisi uni, tuo tumma ja syvä, toisi unhoituksen ja lohdun —! Olemassaolo oli niin tuskallista, kunpa se päättyisi pian!
Mutta läheisempi oli sittenkin elämä. Tuskin oli Sanelma äskeisen ajatuksensa ajatellut loppuun, kun jo taas syttyi toivo:
— Entäpä jos tulisikin vielä? Ehkä ei olekaan unohtanut, ei ole voinut, vaikka olisi tahtonutkin. — Jospa hän kerran vielä tuleekin ja etsii »omansa» maailman matkoilta palattuaan.
Pelkkä ajatuskin siitä synnytti huumaavan riemun. — —
Lasten innostuneet huudahdukset keskeyttivät jälleen hänen ajatustensa juoksun. Martti kuului kertovan jotain.
— Satujako se nyt… Sanelma tarkisti kuuloaan.
Ei ollut satua. Niistä suunnitelmistaan se siellä taas kertoi nyt heille sitä samaa mitä hänelle äsken. Lapsia se innostutti.
— Mies parka! Hänelläkin täytyi olla jotain, jonka avulla saattoi elää.