Mutta myöhään! Mörähtäen hypähti Martti ylös niinkuin karhu, johon keihäs sattuu. Hänen muotonsa oli synkkä ja peloittava, kun hän edestakaisin astellen mitteli huoneen lattiaa.
Hitaasti kului yö. Sanelma vuoteessaan valvoi ja värisi uskaltamatta sanoa sanaakaan.
Avoimesta ikkunasta kuului kosken kohina.
7.
On keskiyö.
Sanelma istuu puoleksi riisuutuneena nojatuolissa katsellen ikkunasta ulos.
On täydenkuun aika ja yö on melkein yhtä valoisa kuin päivä.
Tässä oli Sanelma istunut monena yönä kulutellen hiljaisia, pitkiä tuntejaan. Varmoin askelin teki kevät taas tuloaan. Routainen, harmajanruskea maa oli jo lumesta paljastunut. Metsänrannassa näkyi vielä kapea valkea raita, sulanneitten hankien jäännös, mutta alavat niityt ja vainiot olivat tulvaveden peittämät. Yökylmän jäädyttäminä lepäsivät ne kuin suuret himmeät kuvastimet, joihin taivaan valot heijastuivat. Kevättä puhuva tuuli tohahteli pihapuissa, joiden jäätyneet oksat kuutamossa kimaltelivat.
Sanelma painaa polttavan otsansa kylmää ikkunalasia vasten syvään huoahtaen.
— Kunpa tämä olisi jo vihdoinkin lopussa! Miksi täytyy minun elää, tuntea ja kestää yhä!