Kun Sanelma viime aikoina oli ollut hyvin sairas, oli hän usein jo luullut pääsevänsä tuntemasta elämän tuskaa, oli hetkittäin hartaasti odottanut ja kutsunut kuolemaa. Mutta toisinaan hän taas katui epäoikeutettua toivomustaan, täytyihän hänen elää lastensa tähden.
Sanelma katseli laihtuneita käsiään. Kuinka hän olikaan muuttunut ja vanhentunut! Tuskin tuntisi samaksi kuin kolme vuotta sitten — mitähän Sorjokin sanoisi, jos näkisi nyt…
Mutta hän oli poissa. Ei ollut sen koommin kuulunut mitään; maailman rantoja kierteli poika, eli ja nautti tietämättä mitään siitä mitä toinen täällä sai kestää.
Vaikka ei hänen sitä sentään tietää tarvinnutkaan! Kumminkin olisi hän voinut lähettää tänne kirjelipun, rivinkin vain tahi parisen sanaa, josta näkisi että muistaa vielä, että vielä on entisellään — olisi se ollut niinkuin virkistävä vesipisara janoon nääntyvälle.
— Mutta ehkä ei enää olekaan niinkuin ennen, kenties ei Sanelmalla enää ole mitään sijaa hänen sydämessään.
Koski kipeästi jo pelkkä ajatus siitä. Mutta hän koetti totuttautua siihen, koetti valmistautua tyynesti ottamaan vastaan kohtalon kovimman iskun.
Mutta kumminkaan hän ei jaksanut heittää viimeistä toivon hiventä. — Ehkäpä hän ei kirjoitakaan Martin tähden. Pelkäsi, kukaties, että joutuu toinen siitä ikävään asemaan. Mistä hän olisikaan tietänyt, että se on jo sellainen, että pahemmaksi se tuskin voinee tulla.
Tuon elokuun yön jälkeen oli Martti aivan muuttunut. Hän oli ruvennut viipymään poissa useinkin yömyöhään ja tuli kotiin humalapäissään. Toisinaan hän näytti vihaavan vaimoaan, joskus taas ahdisteli häntä intohimoisilla hyväilyillään.
Ja Sanelma alistui kaikkeen aviovaimon äänettömällä alistumisella, ajatellen että tästäkin on kumminkin kerran tuleva loppu.
Täytyi kärsiä ja odottaa.