Sanelma oli istunut kauan kuutamossa. Päätä poltti ja ruumista puisteli vilu. Tuntui kuin kuume taas olisi nousemassa, mutta kumminkin jäi hän paikoilleen ikkunan ääreen. Oli kuin täytyisi hänen tänä iltana valvoa ja odottaa Marttia kotiin.
Hän nousi kävelemään karkoittaakseen vilun tunteen.
Ja siinä tuli hän kuin sattumalta seisahtaneeksi pianon ääreen, avasi sen ja paineli hiljaa koskettimiin. Ne vastailivat vienoin äänin, oli kuin jotain vapauttavaa, huojentavaa olisi sieltä tuulahdellut vastaan. Kuinka hän sentään oli saattanut pitää sitä kuukausimääriä suljettuna. Kuin huomaamattaan alkoi hän hyräillä hiljaa:
»Oi kiitos, sä Luojani armollinen, joka hetkestä, jonka mä elin —»
Laulu kuoleutui hänen huulilleen. Tämäpä oli kuin pilkkaa. Eipä hän todellakaan ollut kiitollisella mielellä nyt. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka voivat pahoista päivistään Jumalaa kiittää.
Sanelma sulki soittimen ja istuutui taas äskeiselle paikalleen.
Tuo tuttu sävel soi yhä hänen korvissaan. He olivat yhdessä sitä laulaneet. Sorjo säesti, Sanelma lauloi. Hänkin oli pitänyt siitä, varmaankin Sanelman tähden, jolta oli sen oppinut.
Kuinka paljon hän oli kärsinyt siitä saakka, kuinka syvälle pimeyteen hän oli tullut — voisiko tämä enää valjeta koskaan? Hän oli kuoleman väsynyt. Kunpa vaan voisi nukkua ja unohtaa. — Missä viipyi Martti?
Tämä oli viime aikoina mennyt askel askeleelta alaspäin. Huonosti hoiti hän asioitaan. Velkojat ahdistivat ja rakennustyöt koskella oli keskeytetty.
Pahinta kuitenkin oli tuo ryypiskeleminen, jota hän ei ennen koskaan ollut harjoittanut. Pöhnäpäissään oli hän Sanelmalle ilkeä, käyttäytyen raa'asti ja töykeästi.