Sanelma huomasi pitävänsä ovea auki. Saattoihan lapsen olla kylmä. —
Tule kotiin, Martti, sanoi hän vaan ja painoi kiinni oven.
Päästyään ulos nojasi hän aitaan. Hetkeksi musteni maailma hänen silmissään.
— Onko Martti noin kurja!
Jos hän olisi yllättänyt hänet jossain rakastettunsa kanssa, olisi asia hänen mielestään ollut luonnollinen, senjälkeen kuin heidän välinsä olivat särkyneet. Mutta tavata hänet tuolla viettelemässä tuota raukkaa, jo ennen vieteltyä, uuteen lankeemukseen. Lisäämässä tuon naisen häpeää ja kiveä hänen kuormalleen, jota hän, Sanelma, oli parhaansa mukaan koettanut keventää. Kukapa sentään olisi tällaista uskonut!
Ovi aukeni ja tehden syvän kumarruksen Martti astui sen matalasta aukosta ulos.
He lähtivät yhdessä kävelemään kotia kohden.
Kuun kirkkaassa valossa katsoi vaimo miestään kasvoihin. Mies katsahti julkeasti vastaan. Sanelma näki vaan kasvojen veltostuneet piirteet ja paksun, ulospäin työntyneen alahuulen. Ilmeissä oli jotain sellaista, joka saattoi hänet inhoten kääntymään pois.
— Näinkö pitkälle sitä siis on tultu, sai hän vihdoin sanoneeksi.
— Siltä näyttää, oli toisen kursailematon vastaus. — Mutta miksi sinä kuljet kylillä pitkin yötä vakoillen minua? Sen voit jättää toiste tekemättä.
— Sinuako vakoillen! huudahti Sanelma ihmeissään. — En todellakaan uskonut sinua tapaavani astuessani yösydännä Mäki-Maijan mökkiin.