Taas astelivat puolisot äänettöminä jonkun matkaa, kunnes Sanelma taas kuin jatkoksi äskeiseen virkkoi:
— En sentään sellaista olisi uskonut. Vaikka olisihan minun pitänyt tietää, mikä sinä oikeastaan olit…
Sanelman sanat sattuivat miehen arimpaan kohtaan. Hän iski nyt aseella, jonka Martti itse oli hänen käteensä antanut.
Tiesihän hän, mihin tähtäsi tuo keskeytynyt lause: — pitihän minun tietää mikä sinä olit, Miinan Martti, yksinäisen akan poika, verissähän se sinulla oli.
Näin hän mielessään jatkoi hänen puhettaan, ja hänen sisässään nousi uhma.
— Nyt Sanelma, sinä varmaan vihaat ja halveksit minua yhtä paljon kuin minäkin sinua, lausui Martti pilkallisesti naurahtaen.
— Olemmeko me sinun mielestäsi yhtäläiset! huudahti Sanelma yhtä paljon kummastuksen kuin suuttumuksen valtaamana. Toisen julkeus sai hänet hämmästymään.
— Olemme, sanoi Martti, — Tosin tiedän sinun pitävän itseäsi paljon parempana nyt kuten ennenkin. Sinun rakkautesi siihen toiseen oli muka niin puhdas ja ihanteellinen, jota vastoin minun… no niin… Mutta nythän näet, minkälaiset ovat sinun ihanteellisen rakkautesi seuraukset — vähemmän kauniit, vai mitä?
Martti naurahteli omituisesti hytkähtelevää, kylmää naurua. Sanelmaa inhotti ja raivostutti.
— Oletko kaiken lisäksi vielä sellainen raukka, että et itse uskalla rikostasi kantaa, huudahti hän kiihkeästi.