— Uskallanpa kylläkin, mutta sanon sentään sinullekin, että- tiedät kuka minut on siksi tehnyt mikä olen. — — Näetkös Sanelma, tuo tuolla ei pitänyt itseään liian hyvänä minulle kuten sinä. Sen luokse tulin lämmittelemään, kun kotona oli jäätävä kylmyys.
— Sinä yhä julkeat puolustaa itseäsi, huudahti Sanelma yhä kiihtyneempänä. Sinulla ei ole tuntoa eikä kykyä hävetä. Keskustelu sinun kanssasi ei johda mihinkään tuloksiin.
— Voimmehan sen yhtä hyvin lopettaakin, sanoi Martti haukotellen pitkään.
Äänettöminä jatkoivat aviopuolisot matkaa.
Yksi ainoa valtava ajatus täytti Sanelman mielen. — Pois täältä! Ihana tuulahdus vapautuksesta hulvahti hänen ylitsensä. — Eikö tässä annettu hänelle selvä merkki, että hetki oli tullut. Kukapa enää voisi ajatellakaan paikoilleen jäämistä tällaisen tapahtuman jälkeen! Olihan elämä nyt itse avannut vankihuoneen ovet.
Pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi Sanelma rauhallisemmin:
— Lienee parasta, että nyt lähden.
— Niin minustakin. Oletkin jo kauvan ikävöinyt vapauteen.
— Minä vien mukanani myös molemmat lapset. Sanelman ääni oli kuin taisteluun haaste. Hän luuli Martin asettuvan jyrkästi asiaa vastustamaan, mutta toinen virkkoi vaan:
— Sinuahan he paremmin tarvitsevat. Martti sanoi sen niinkuin asia ei olisi häntä paljoakaan liikuttanut.