— Eikö tuo edes välitä lapsistaan, ajatteli toinen, onpa tosiaan jo syvälle vajonnut.
Sanaa vaihtamatta jatkoivat puolisot matkaansa jälleen.
Martti asteli veltosti hoippuen tietään, vihellellen jotain tanssin sävelmää, mikä rääkkäytyi pahoin hänen huulillaan. Sanelma katsoi oudoksuen miestään. — Eikö sille mikään enää merkinnyt mitään? Oliko hän aivan muuttunut entisestään, tai oliko nyt vasta tuon miehen todellinen olemus tullut näkyviin. Suotta minä sen kanssa kiduin ja kuihduin. Ei olisi uhraustani ansainnut ja vähäarvoisena se näkyy sen pitäneenkin. Parempi, jos omaa järkeäni seuraten olisin jo aikoja sitten…
Ja aivan kuin hänen ajatuksiaan seuraten sanoi Martti:
— Nythän voit sitten mennä sen toisen luokse, sen, joka on parempi kuin minä. Katunut tässä olenkin, kun en sinua jo silloin heti työntänyt sen mukaan. Olisi pitänyt sanomani: tuossa on, ota ruumis, kun kerran veit sielunkin siltä. Hullu olin kun rupesin pidättelemään! Menköön, mikä on mennäkseen — niin, että ei minussa ole estettä nyt enää. Sopii sitä vaan lähteä, jos haluttaa!
Sanelma ei enää vastannut mitään. Martti vielä jatkoi:
— Oletpa taitanut viime-aikoina jonkun verran tässä sureksia. Olen huomannut sen, ja se onkin tuottanut minulle hiljaista nautintoa. Maistakoon nyt toinenkin osaltaan hiukan sitä samaa, jota minä olen vuosikausia kokenut. Vuoronsapa sitä näkyy kullekin tulevan — ja kuten jo sanoin, sopii sitä nyt mennä, jos haluttaa.
He saapuivat kotiin. Martti viskautui vuoteelleen ja nukkui pian. Sanelma asteli edestakaisin lattialla aamuun saakka ja ristiriitaiset tunteet taistelivat hänen sielussaan.
9.
Koivu tekee hiiren korvaa. Ruskean harmaja kostea maa työntää poveltaan hentoa ruohonkortta, ja pihapuissa viheltelevät äsken pesiinsä palautuneet kottaraiset.