Selkeänä, kirkkaana valkenee koskelaisten kohtalokas päivä.
Isäntä onkin jo kauan ollut jalkeilla, pessyt rattaat, hankailiut ja kiilloitellut.
Rusko tuodaan tallista, sen pinta on tänä aamuna tavallista huolellisemmin su'ittu. Mies taputtelee sen tummanruskeaa, kiiltävää selkää.
Ylhäällä parvekkeella seisoo Sanelma jo lähtövalmiina katsellen viimeistä kertaa rakkaaksi käynyttä maisemaa.
Ilmassa värisee keväisen kosken mahtava kohina. Kymmenen vuotta oli hän kuunnellut sitä. Tulisiko sen humu siellä kaukanakin kaikumaan hänen korvissaan?
Sanelma näki Martin jo valjastavan hevosta. Monet muistot pyrkivät mieleen, mutta eihän nyt ollut niiden aika, sitten vasta, kun tämä on ohi, saisivat ne tulla ja selvittää olleen ja menneen.
Aili-tyttö tuli matkavaatteissaan pientä veljeään taluttaen etsimään äitiään. Hänen kasvoillaan oli pikkuvanhan totisuus.
— Minne me lähdemme, äiti?
— Kauas, kultaseni, äidin kotipuoleen.
— Eikö isä tule?