— Ole nyt tyttöseni reippaalla tuulella, kyllä meillä tulee siellä olemaan hauskaa.
Mutta silloin sai hän lukea tytön kasvoilta syvän, äänettömän paheksumisen. Tuntui kuin lapsi olisi alkanut arvostella äitiään.
Pikkuraukka ei tiedä minkälainen hänen isänsä on, ajatteli Sanelma ja työnsi hellästi lapset edellään huoneeseen kehoittaen heitä jo menemään ulos.
Itse kulki hän hitaasti huoneiden läpi hyvästellen jokaisen huonekalun, jokaisen esineen, joka hänen silmiensä eteen sattui. Tavarat, jotka hän sai Koskelasta mukaansa, oli jo edeltäpäin lähetetty. Jälelle jääneet tuntuivat surevan ja kaipailevan tovereitaan.
Kaikessa sovussa olivat he Martin kanssa jakaneet pesän. Martti antoi hänen ottaa mukaansa mitä vaan tahtoi ja Sanelma puolestaan koetti tyytyä mahdollisimman vähään, että ei koti tuntuisi kovin kolkolta hänestä, joka tänne jäi yksin elämään.
Kovalle tämä oli ottanut. Lujemmin kuin luulikaan oli Sanelma täällä kiinni ja hirveältä tuntui tämä kodin hävitys. Olihan se kerran niin valoisin toivein rakennettu, vähin varoin kuntoon saatu ja jokaisesta saavutuksesta erikseen iloittu.
Sanelma oli valinnut. Oli ottanut yhden esineen, jättänyt toisen. Hän oli tehnyt tätä työtään hitaasti, kuluttaen paljon aikaa. Raskasta oli tämä toimitus, niinkuin olisi omaa olemustaan vähä vähältä kappaleiksi paloitellut.
Jos Martti olisi äkkiä ruvennut entiselleen, olisi pysynyt kotona illan, pyytänyt anteeksi entiset ja luvannut alkaa uutta elämää — vaikkapa vaan puolella sanalla luvannut, niin olisi Sanelma jättänyt koko asian.
Sanelma oli joskus ollut jo melkein varma, että Martti vielä tuleekin ja tekee sen, hän oli jo valmistautunut tätä tilannetta varten, oli puolustellut Marttia itsensä edessä ja etsinyt lieventäviä seikkoja — olihan syytä hänessä itsessäänkin ollut.
Mutta Martti pysytteli enimmäkseen poissa kuluttaen päivät työmaalla, yöt kulkien omilla teillään, eikä tämä hävitystyö näyttänyt ollenkaan koskevan häneen.