Ja kun hän huolettomasti vihellellen kulki huoneesta toiseen ja välinpitämättömänä katseli Sanelman pakkausta ja naulaili kiinni jo täyteen ahdettuja tavaralaatikoita, silloin hajaantuivat Sanelman rauhanteko-ajatukset kuin akanat tuuleen. Olihan ilmeisesti selvää, että tuo mies ei enää antanut minkäänlaista arvoa kodilleen.
Niin olivat kuluneet nämä viimeiset tuskalliset päivät. Asia oli ratkaistu, kumpainenkin heistä oli tästälähin kulkeva omaa tietään.
Sanelma asteli hitaasti portaita alas. Voimakas tuuli uhosi vastaan. Häntä vilusti kesken lämmintä kevätpäivää. Polvia herpasi. Hän oli vähällä lysähtää kokoon.
Mutta kun kerran tähän asti oli tultu, niin täytyihän kestää loppuun. Peräyrymisen mahdollisuutta ei ollut. Martti seisoi jo ohjakset kädessä ja odotti.
Sanelma istui rattailla Poju sylissään, Aili takaistuimella matkakirstun vierellä. Martti kävelytti hevosta pihaportista ulos, hypähti sitten vaimonsa viereen ja Rusko pyyhkäsi iloiseen juoksuun tasaiselle maantielle päästyään.
Punaiset kilometripylväät jäivät taakse toinen toisensa jälkeen. Koti loittani yhä kauemmaksi ja kosken kohina oli jo hiljennyt havumetsän hiljaiseen huminaan.
Martti puhelee jotain kelin huonoudesta. Hän katsoo usein kelloaan, mutta on muuten niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtumassa.
Eikö hän ajatellut mitään? Eikö muistanut sitäkään, kuinka he Sanelman kanssa ensi kertaa ajoivat tätä tietä. Siitä olikin jo kulunut kymmenen vuotta. Valkea huntu verhosi silloin Sanelman pään ja Martin kasvoilla väikkyi ylpeä onni.
Ja Sanelmasta tuntui silloin kuin tuosta miehestä tuossa hänen rinnallaan, miehestä, joka nyt oli hänen omansa, uhoisi suurin miehinen kunto ja maailman valloittajan voima.
Se oli se ensimäinen matka uuteen kotiin, kauniiseen Koskelaan. Sanelma oli silloin todella uskonut onneensa aavistamatta että sen perustus oli näin pian pettävä.