Katkeruus taas valahti mieleen. Olisiko kukaan saattanut aavistaa, että hän kerran sairaana, köyhänä ja petettynä pakenisi lapsineen kauas kotipuolelleen omaisten ja ystävien turviin. Mitä pahaa hän olikaan tehnyt, että hänet näin häpeällisesti kotoaan karkoitettiin? Eikö hän viimeiseen asti ollut täyttänyt velvollisuuksiaan miestään ja kotiaan kohtaan — eikö tämä jo ollut taivaisiin huutava vääryys!

— Äiti, pääseekö Pojukin junaan?

Sanelma havahtui, mutta hänen äänessään väreili katkeruus vakuutellessaan lapselle: — Poju pääsee junaan, Poju saa istua vaunussa koko päivän ja ajaa kauas, kauas.

Poika riemuitsi.

Mutta tyttö istui takaistuimella surumielisenä nojaten suureen matkalaukkuun ja mietiskellen omiaan. Hänen pienessä seitsenvuotisessa päässään oli jo jonkunlainen aavistus siitä, että asiat eivät enää olleet oikealla tolallaan.

Juna porhalsi asemalle. Martti Pätevä nosti poikansa käsivarrelleen ja kantoi hänet vaunuun. Senjälkeen tuli tytön vuoro. Mutta kun hän oli laskea hänet sylistään, kiersi Aili käsivartensa lujasti isänsä kaulaan ja katsoi häntä tuskaisin silmin:

— Isä!

Mies vavahti kuin unesta heräten. Hän nosti lapsen uudelleen syliinsä ja pusersi häntä rajusti rintaansa vasten.

— Aili, Aili-rukkani!

Sanelma ei voinut katsella heidän hyvästelyään; hän vetäytyi vaunun sillalle odottamaan junan lähtöä.