Mutta miten?
Aatos taas väsähti kesken ja kääntyi omille teilleen, ja ennenkuin hän huomasikaan, olivat ne jo kääntyneet Sorjoon, vaikka hän oli päättänyt olla tätä ajattelematta.
Pari päivää sitten oli Sanelma pääkaupungin lehdistä lukenut erittäin kiittävät arvostelut hänen näyttelystään, joka siellä kuului avatun taiteilijan itsensä ollessa vielä ulkomailla.
Eräs Sanelman tuttavista, joka opintojensa tähden oleskeli nykyisin Pariisissa, oli kirjoittanut sieltä: »Sorjo Valtonen täällä kulkee voitosta voittoon. Kaikkialla hänelle ovet avautuvat, ja naiset ovat hulluuteen asti ihastuneita…»
Mitä oli hän, Sanelma, hänelle nyt enää? Kaukainen muistoko vain, oliko sitäkään?
Jos Sorjo saisi kuulla, että hän on jättänyt Koskelan, — etsisikö, tulisiko?
Voi, kunpa tietäisi, välittikö hän vähäistäkään hänestä nyt enää!
Veret kohosivat Sanelman poskille ja pakenivat jälleen. Mielikuvituksessaan hän näki Sorjon tulevan, oli rientävinään häntä vastaan, kohottaen vapaat käsivartensa häntä kohti ja hiljaa kuiskaten: omani, minun omani.
Aili nyyhkytti unissaan.
Sanelma havahtui, lähestyi varovasti vuodetta ja katseli nukkuvaa lasta, jonka kasvot nyyhkytyksistä vavahtelivat. Suuri kyynel vierähti silmäluomen alta ja kieri kirkkaana helmenä valkealle pielukselle.