— Isä, kuiskasi tyttö ja samassa hän heräsi.
— Äiti, missä isä on?
— Kaukana, kultaseni, Kaartokoskella, puheli äiti sivellen hänen kosteita hiuksiaan.
— Miksi me olemme vielä täällä.
— Tyttöseni, meillä on nyt täällä toinen koti, virkkoi äiti jotain vastatakseen.
— Minkätähden pitää olla kaksi kotia; yksi on parempi. Minkätähden, äiti, toit meidät tänne?
Äiti on hämillään, ei tiedä mitä sanoisi. Lapset ovat niin mahdottomia kyselyissään.
— Äiti, näetkös, ei viihtynyt Koskelassa enää, äiti tahtoi päästä omaan kotipuoleen.
Samalla hän itsekin tunsi kuinka ontto tuo selitys oli. Tuli kiusallinen olo.
Pojukin oli herännyt. Pieni palleroinen olento suoriutui peitteistään ja pujottautui äidin syliin.