— Eikö isä ole tullut? tiedusteli hänkin.
— Ei, lapsikulta, eihän hänen pitänytkään vielä tulla, vasta joskus, sitten…
Sanelma paino! poikaa lujasti rintaansa vasten. Eikö hänen rakkautensa riittäisi pojallekaan, joka oli kuin osa hänestä itsestään.
— Miksi isä ei tule kohta? Meidän on ikävä, puhelivat lapset kilvan.
— Kun isällä on siellä koski ja saha, kuka hoitaisi niitä, yritti
Sanelma vielä.
— Kuulehan äiti, alotti Poju toimekkaana. — Me löysimme eilen siskon kanssa pienen kosken, mihin isä voisi rakentaa uuden sahan, ja silloin olisimme taas kaikki yhdessä.
Sanelma vaan painoi paitaressua povelleen.
Mutta Aili istui murheellisena vuoteensa laidalla katsellen paljaita jalkojaan.
— Näin unta isästä, sanoi hän hiljaa.
— No, kerrohan meille mitä sinä näit, pyyteli äiti pukien vaatteita
Pojun ylle.