Tähän aikaan piti Toini-rouvan tulla, Sanelman entisen koulutoverin. Hän oli naimisissa lehtori Sompion kanssa ja eli, kuuleman mukaan, verrattain hyvissä oloissa. Toini oli eilen yllättänyt Sanelman lähettämällä kukkaistervehdyksen ja luvannut tänään tulla häntä tapaamaan.
Tämä huomaavaisuus ilahdutti häntä. Olihan olemassa edes joku, joka vähäsen välitti hänestäkin. Mutta toiselta puolen tunkeutui esille taas epäilys tämänkin ystävyyden vilpittömyydestä, ja sama, katkera ääni, jonka hän niin hyvin viime ajoilta tunsi, alkoi taas puhua hänen sydämessään: Miksi Toini tahtoo minua tavata, emmehän me ole vuosikausiin olleet missään yhteydessä toistemme kanssa? Mikä ajaa hänet minun luokseni tänään? Sula ystävyyskö vain ja vilpitön osanotto onnettomuuteen joutunutta lähimmäistään kohtaan? Lienee siinä sitäkin, mutta on siinä muutakin. On uteliaisuutta ja sitä nautinnon halua, jota me ihmiset tunnemme nähdessämme toisen kärsivän, kun itse olemme terveitä ja hyvinvoipia, kun näemme lähimmäisemme haaksirikkoutuvan, mutta itse seisomme turvallisesti kuivalla, lujalla maalla. Kauhu värisyttää sielua tuon toisen puolesta, mutta suloinen mielihyvä hivelee mieltä, koska itse olemme tuolta pahalta säästyneet.
— Niinpä niin, Sanelma huokasi ja surunsekainen katkeruus täytti sydämen. — Ihminen on ihminen, emmehän voi toivoa häneltä muuta kuin inhimillistä. Mutta kylmä minun on, enkö siis ottaisi vastaan sitä vähäistä lämpöä, jota minulle vielä elämässä tarjotaan!
Ovelle koputettiin. Sanelma kiiruhti tulijaa vastaan. Toistakymmentä vuotta oli kulunut heidän viime tapaamisestaan. Kumpikin silmäili toistaan lyhyen hetken.
— Kuinka sinä olet muuttunut, sai Toini vihdoin sanotuksi.
Sanelma hymyili surumielistä hymyään. Muuttunuthan oli Toinikin.
Laihtunut oli ja saanut kimputtain hienoja kurttuja silmiensä alle.
Kuka huomaa oman vanhentumisensa!
— En olisi aavistanut tapaavani sinua, sanoi Sanelma. — Kiitos kukkalähetyksestäsi! Olet kovin ystävällinen.
— Rakas ystävä! Toini tuli liikutetuksi ja hänen silmänsä kostuivat. —
Tahtoisin todellakin osoittaa sinulle ystävällisyyttä. Et tiedäkään,
kuinka paljon olen sinua ajatellut. Mutta mitenkä ovat sinun asiasi.
Erossako olet, vai…?
— En vielä laillisesti.
— Mutta poissa kumminkin Koskelasta. Toini istuutui ja veti Sanelman viereensä. — No, hyvät ihmiset! Kukapa sitä olisi uskonut, että se lopuksi päättyi noin, ja sellainen siivo mies kuin Martti Pätevä oli.