Sanelma oli vaiti ja katseli ulos.
— Olen kuullut, että kovin on alkanut huonosti elää. Onko siinä puheessa perää?
— Onhan siinä tavallaan, vastasi Sanelma vitkastellen. — Mutta häntä ei voi yksin syyttää, lienee sitä vikani minullakin. Että niin kävi kuin kävi, johtunee varmaankin vaan siitä, että emme alunpitäenkään toisillemme sopineet.
Toini pyöritti päätään:
— Jopa on ihmeellistä, jopa on! Mutta kerrohan nyt minkälaista oli elämä Koskelassa viime aikoina. Kuinka se oikein lopullisesti tuli ratkaistuksi?
— Älä kysy, Toini hyvä, en tunne mitään halua ruveta niitä asioita penkomaan.
— Sen ymmärrän hyvin, Sanelma-rukka!
Toinin kasvot ilmaisivat osanottoa, mutta kuitenkin Sanelman oli niin paha olla.
Puhuttiin välillä muusta, muisteltiin yhteisiä asioita ja Toini tiesi kertoa monesta toverista. Hän oli yleensä selvillä heidän kunkin asioistaan.
Ja sitte palasi Toini takaisin taas siihen äskeiseen.