— Tiedätkö, Sanelma, olen kuullut niin hulluja huhuja. Et voi aavistaakaan, mitä ne ovat sinusta kertoneet!
Sanelman kasvoille levisi heikko punerrus. Tiheän harson takaa kiinnittyi Toini-rouvan tutkiva katse tiukasti häneen.
— Juorupuheet kuuluvat näissä tapauksissa ehdottomasti asiaan. Olisi hauska kuulla, mitä minusta tiedetään.
Toini-rouva naurahti:
— No eipä muuta, kuin että sanotaan sinun istuneen Sorjo Valtosen kelkkaan.
Sanelma kalpeni. Hän ei luullut kenenkään tietävän mitään siitä. Ensi kerran kuuli hän sivullisten heidän suhteestaan mainitsevan.
— Me olimme kyllä hyvät ystävät silloin, kun Valtonen oli Koskelassa. Olimme usein yhdessä, ja siitä luullakseni nuo huhut ovat syntyneet. En ole muuten kuullut hänestä mitään pitkiin aikoihin.
— Johan minä sanoin, että kaikkia ne ihmiset… Mutta toinen näki, että hän oli jo siepannut salaisuuden.
— Sitä minä sanoin Jaakollekin, jatkoi Toini, että tunnenhan minä Sanelman, joka jo ennen, nuoruuden päivinäänkin, oli toisellainen kuin me muut. Kuinka hän olisi ruvennut luvattomiin suhteisiin ja vielä tuollaisen hulivilin Kanssa kuin Sorjo Valtonen on.
Sanelma istui vaieten. Olo tuntui tukalalle.