Toini taas jatkoi:
— Eihän siinä muuten mitään ihmeellistä, jos olisi jotain ollut sinullakin. Onhan sitä itse kullakin omat pienet salaisuutensa.
Hän huokasi ja aukoi tuomaansa pakettia päästellen sidelankaa kiirehtimättä. Hieno makeislaatikko tuli näkyviin.
Toini tarjosi Sanelmalle, muisti omaakin suutaan ja nojautuen mukavasti sohvankulmaukseen hän lempeän surumielisenä virkkoi:
— Niin on, Sanelma hyvä, mutta onko oikeastaan meidän naisten syy? Katso, ne miehet ovat niin kummallisia. Sitten kun he omistavat meidät vaimoinaan ja me käymme heille yhtä jokapäiväisiksi kuin välttämättömiksikin, vaativat he meiltä kaiken ja antavat niin peräti vähän. Heidän toimensa, heidän harrastuksensa vievät heidän ajatuksensa kokonaan. Virkatoimet, kokoukset ja illalliset vaativat heidän aikansa tuiki tarkkaan, kotia varten jää tuskin mitään. Vaimo siellä vaan istuu yksin lastensa kanssa päivät pitkät ja illat ikävät ja hänen sieluunsa kertyy vuosien varrella suuri kaipuu, joka etsii vihdoin tyydytystään toisella taholla. Näin on useimmiten syntynyt tuo niin kutsuttu »luvaton suhde», joka useimmiten jää vaan vaimon omaksi salaisuudeksi.
Sanelma oli vaiti ja katseli laihtuneita käsiään.
— Ja lieneekö tuo nyt oikeastaan niin suuri syntikään, jatkoi Toini taas. — Jos minulla on joku, josta olen hiukan intresseerattu, olen virkeä ja elämänhaluinen, teen työtä kodissani kahta vertaa enemmän kuin ennen, hermostuneisuuteni katoaa siihen paikkaan ja minä olen Jaakolle samoinkuin lapsillekin puolta hellempi kuin muuten.
— Etkö luule, että miehesi huomaisi mitään, jos sattuisi sellaista!
— Mistä ihmeestä hän keksisi sen! Jaakko luottaa minuun täydellisesti.
— Sen pahempi, jos sinä siitä huolimatta pettäisit häntä!