— Mutta Sanelma rakas, eihän hänellä ole mitään vahinkoa tuosta pikku salaisuudesta. Toista olisi silloin, jos rupeaisin tuota hänelle tunnustamaan. Voi hyvänen aika! Kuinka Jaakko siitä raivostuisi ja tulisi varmaan onnettomaksi koko loppuijäkseen! Koko kotirauha rikkuisi ja lapsetkin tulisivat kärsimään. Ja ajatteles, tämä kaikki vaan pienen flirtin vuoksi, joka itse asiassa oli vaan joutava ajankulutus, sillä Jaakkoa minä sittenkin rakastan, rakastan kaikesta sielustani, sen saat uskoa, Sanelma.
— En ole, Toini hyvä, minä samalla kannalla kuin sinä tämän asian suhteen. Pidän rakkautta vakavana, mieluummin sanoisin pyhänä asiana ja rehellisyyttä ihmisyyden ensimäisenä ehtona. Kuinka voisikaan jatkuvasti pettää ihmistä, jonka kanssa syö samaa leipää!
— Voi tyttöseni! Toini myhäili, — sinä olet ollut kymmenen vuotta siellä maalla, missä kaikki on vielä niin ihanteellista, ainakin ihmiset koettavat uskotella itselleen ja toisilleen niin. Mutta toista on todellisuus. Saa oppia tinkimään itsensä kanssa, saa sopeutua olosuhteiden mukaan, soutaa ja huovata aina tarpeen mukaan. Ja niin sitten luovailee kaitojenkin väylien kautta puskematta purttaan kareihin ja kiviin. — Ole niin hyvä!
— Kiitos, sanoi Sanelma raukeana. — Olen nyt liian väsynyt pohtiakseni niin painavia kysymyksiä. Omasta puolestani uskon yhä vieläkin tuohon monen mielestä ehkä jo vanhentuneeseen totuuteen: Rehellisyys maan perii.
— Niinpä niin, Toini-rouva huokasi kevyesti, — niin lienee kyllä vieläkin periaatteessa, mutta käytännössä on hiukan toisin. Tehty ei sillä tule tekemättömäksi.
— Minä kyllä olen koettanut sitä parhaani mukaan käytäntöönkin sovelluttaa.
— Sen minä sinusta, Sanelma hyvä, kyllä uskon… Mutta siirrytään nyt asiasta toiseen. Huomasit ehkä lehdistä, että Sorjo Valtosen taide on herättänyt suurta huomiota.
Sanelma myönsi lukeneensa.
— On siinä poika! puheli Toini innostuen. — Tekee valtauksia kaikissa piireissä ja ihmiset ihastuvat mielettömiksi. Nuoret ja vanhat, miehet ja naiset — ja varsinkin juuri naiset. Missä tahansa liikkuu, aina jää joku itkemään. Minun mieheni veljenpoika, nuori maalaajan alku, joka oli Valtosen oppilaita ennen tämän ulkomaan matkaa, hän tietää kyllä monta hupaista juttua tämän ihailijattarista.
Sanelma liikahti hermostuneesti, niinkuin olisi aikonut ensin lähteä paikaltaan, mutta jäi siihen kumminkin kohtaloonsa alistuen, ja hänen laihtunut, väsähtänyt olemuksensa painui yhä syvemmälle suuren, pehmeän lepotuolin nurkkaukseen.