Toini-rouva kiinnitti soikeat, sekaväriset silmänsä häneen.
— Tiedätkö, että hän on eilen saapunut kaupunkiin?
Sanelmaan iski kuin sähkö-isku. Hän tuskin saattoi hallita ääntään.
— Mistäpä minä sen tietäisin!
— On luonnollista, että te täällä nyt tapaatte toisenne, olettehan te vanhat tuttavat.
Sanelma pyöritteli sormusta sormessaan.
— Hän ei tiedä minun täällä olostani mitään, enkä minä aio etsiä häntä.
— Kummakos tuo, vaikka etsisitkin! Ainakin minä sinuna…
Samassa hän muisti jotakin ja puhkesi heleään nauruun.
— Muistuipa tässä mieleeni muuan pieni tarina. Kerron sen sinulle kesken kaiken surun ja murheen, se ehkä hiukan huvittaisi sinua. Niin — samainen Jaakon veljenpoika, se nuori veitikka, josta jo mainitsin, oli saanut kerran kiikariinsa mestarinsa rakastajattaren… mutta ehkä minä en kerrokaan, kenties sinusta tuntuu pahalta.