Sanelman suuta kuivi. Tukahduttava pala tunkeutui kurkkuun, ikäänkuin olisi hän syönyt sadun myrkkyomenan, mutta hän koetti karaista luontoaan ja kestää urhoollisesti loppuun.
— Mitäpä tuo minuun, kerro sinä vaan.
— Niin, jatkoi Toini, — sillä oli silloin muuan naikkonen, jota elätti ja ylläpiti vakituisenaam. Mutta tuo veijaripa solmi salaiset suhteet naisen kanssa, vietteli sen itseltään Valtoselta, joka ennen niin monelta oli näiden omat ottanut. Ja voiko hullummin käydä kuin kävi kerran! Valtosen astuessa huoneeseen, yllätti hän nämä kaikkein sopimattomimmalla hetkellä! Silmänräpäys vain — ja poika löysi itsensä liejuiselta kadulta. Tulinen on Sorjo Valtonen vihassaan, miten kuuma lieneekään rakkaudessaan!
Kesken hänen puhettaan oli Sanelma noussut tuoliltaan. Tuntui kuin tulista myrkkyä kaadettaisiin avoimeen haavaan. Hän nojasi ikkunan pieleen koettaen kätkeä kasvojensa kärsivän ilmeen.
— Sanelma, rakkaani, mikä sinun tuli, olet kuolon kalpea — voi minua mieletöntä! Toini kiiruhti häntä tukemaan.
— Olen vaan niin väsynyt… Toini hyvä, ethän pahastu! Luulen, että minun täytyy käydä vuoteeseen.
— Tarvitset lepoa, se on totta, on aika jo minunkin lähteä kotiin. Kutsunko tänne lääkärin?… Eikö, vai niin… Mutta haluatko jotain juotavaa?
Sanelman silmissä pimeni. Hän etsi tukea pystyssä pysyäkseen.
— Pyydän vain saada olla yksin.
15.