Sanelma oli nukkunut kauan ja heräsi vasta syksyisen auringon kellertäväin säteiden leikkiessä hänen kasvoillaan. Koivun latva monivärisine lehtineen huojui ikkunan edessä heittäen häilyvän varjon huoneen vaalealle seinäpaperille. Ja ylempänä näkyi kaistale vaaleanharmajaa, syysselkeätä taivaan kantta, joka pitkien sade- ja sumuilmojen jälkeen kirkasti, kevensi mielen.
Hän nousi helpoittuneena ylös. Eilispäivän tapahtumat olivat nyt kuin ikävä unennäkö, joka haipuessaan jättää vielä hetkeksi kiusallisen pahanolon tunteen.
Kuinka hän olikaan ottanut tuon niin vakavasti. Olihan ymmärrettävää, että Toini asiasta vihiä saatuaan tahtoi kuulustella häntä. Viisaasti hän oli menetellytkin, ja ilmeisesti oli Sanelma nyt itsensä hänelle paljastanut.
Tiesihän Sanelma, että Sorjon oli helppo sytyttää naisten mielet. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa heidät, kuin puusta kypsän hedelmän. Semmoinen hän oli!
Mutta tarina laitakaupungilla asuvasta rakastajattaresta ja »Jaakon veljenpojasta» oli varmaankin keksitty hänen paulakseen. Olihan Toini kertoessaan kaikenaikaa pitänyt häntä tarkasti silmällä, ja oli kuin olikin — voittanut pelin.
Kuinka harmillista!
Oliko hän tosiaankin niin yksinkertainen, että kuka tahansa… Ei, ei niin, mutta hän oli ollut niin kauan siellä maalla, niin toisenlaisten ihmisten parissa. Kuinka hän olisikaan osannut pitää varaansa.
Samassa hänen mieleensä iski kuin salama: Sorjo on tullut! Hän on tässä kaupungissa. Joku noista harmaista tahi punertavista taloista sulkee seinäinsä sisälle hänet.
Sanelma puki kiireesti ylleen. Heidän täytyi nyt tavata. Hän kulkisi katuja aamusta iltaan, kunnes suotuisan sattuman avulla vihdoin löytäisi hänet.
Ja yht'äkkiä tuli mieleen pikaisen jälleennäkemisen varmuus, ja sen tuottama riemu valoi elähyttävää voimaa kautta riutuneen olemuksen.