Hän tunsi itsensä niin reippaaksi tänään, terveemmäksi kuin pitkään aikaan, kulkiessaan katuja pitkin ilman kiirettä ja päämäärää, hengittäen vain raitista ilmaa ja odotellen suotuisata sattumaa.
Ajatuksetkin kuljeksivat omia teitään; Sanelma katseli kuvaansa näyteikkunain suurista laseista. Muuttunut hän oli entisestään ja vanhentunut. Tuntisiko toinen häntä enää?
Levoton odotus sai sydämen kiihkeästi sykkimään. Eikö tämä ollut kuin edeltäpäin järjestettyä! Sorjo tänne samalla kertaa kuin hänkin, ja vielä piti Toini-rouvankin tietoineen tulla valmistamaan häntä tätä tapaamista varten.
Nyt hän ensi-kerran kohtaisi hänet vapautumisensa jälkeen. Hän saisi puristaa hänen käsiään ja katsoa häntä silmiin tuntematta tunnossaan syyllisen tuskaa.
Kun hän nyt ajatteli tapahtumia Koskelassa ja kaikkea viime aikoina sattunutta, tuntui kaikki kuin näkymättömän käden järjestämältä. Olivatko heidän yhteiset toivomuksensa vuosikausien kuluessa järjestäneet tämän? Kukapa tietää. Ihmeellisesti ovat asiat selvinneet, aivan kuin edeltäpäin laaditun ohjelman mukaan.
Ilta jo hämärsi. Liike kaduilla vilkastui. Tehdastyöläiset kiiruhtivat koteihinsa, sanomalehtipojat tiedoittivat äänekkäästi myytäviään.
Sanelma oli istahtanut puiston penkille mielessään horjumaton varmuus:
Sen täytyi tapahtua tänään.
Hän tähyili väkijoukkoon, tuoltapäinkö hän tulisi vaiko tuolta? Valot syttyivät, väkeä kulki hänen ohitsensa, kullakin oma kiireensä. Kukaan ei huomannut lehmuksen alla yksinäistä istujaa.
Siiloin se tapahtui, ihme, jota hän oli odottanut! Sanelma syöksähti tulikuumaksi. Sitten hänen tuli kylmä. Valehtelivatko silmät, eikö se todellakin ollut hän!