Oli! Tuhansien joukosta hän tuntisi tuon vartalon, tuon käynnin toisten kulkijain seasta, hatun ja hiuskiharan.
Hän kävelee kuin kutsuttuna häntä kohti, heilauttaa keppiään ja viheltelee hiljaa. Sanelma nousee ja astuu muutaman askeleen vastaan. Sorjo kävelee mietteissään, on jo vähällä sivuuttaa hänet, samassa kääntyy toki, huomaa ja ilostuu:
— Rouva Päteväkö? En ollut tässä hämärässä tunteakaan.
Sanelman huulet vavahtivat, ja etsien hänen katsettaan laski hän kätensä ojennettuun käteen.
Sorjo Valtonen puristi sitä hilpeän tuttavallisesti.
— Hauska tavata, mitä nyt kuuluu Koskelaan?
Sanelma katsoi syvälle vihervänruskeisiin silmiin, ikäänkuin etsien niiden pohjaa, ja hetken viivyttyä tuli vastaus vakavasti:
— En tiedä. En asu siellä enää!
Sorjo Valtonen loi katseensa alas ja huomattava varjo levisi hänen nuorille, iloisille kasvoilleen. Tuokiossa tuntui tilanne hänelle selviävän.
— Poissako kotoa?