Sanelma oli odottanut iloista hämmästystä.
Hänen kätensä irtausi Sorjon kädestä, pudoten hervottomana alas.
— Eiköhän olisi ollut viisainta jäädä?
— En mene enää takaisin.
Tuokion äänettömyys. Sitten Sorjo Valtonen taas hymyili ja oli entisellään. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään.
— Vai niin, vai niin. Te varmaan ette alunpitäenkään oikein sopineet toisillenne, vai kuinka? En todellakaan odottanut sen kehittyvän siihen suuntaan. Luulin, että olisi mennyt edelleenkin entiseen tapaan.
Sanelmalla ei ollut mitään sanottavaa. Tuli pitkä, painostava äänettömyys, jonka Sorjo viimein katkaisi omalla luontevalla tavallaan:
— Kuinka voivat Aili ja Poju? Hyvinpä kai, terveitä, kuten aina ennenkin. Ovat varmaan kasvaneet paljon sitten viime näkemän.
Sanelma vastasi jotain, mitä lienee vastaillutkaan, mutta eihän toinen sitä varten kysynytkään. Sitten puhuttiin vielä tovereista, jotka odottivat ravintolassa. Siitä Sanelma sai ymmärtää hänen täytyvän mennä!
Lyhyt, merkityksetön kädenpuristus, ja hän oli poissa — poissa!