Sanelma kulki katua ylös, toista alas, ajattelematta, tuntematta mitään. Hänen korvissaan kuului humina kuin kaukaisen kosken pauhu.
Ilta pimeni.
Kuka hän oli, mitä etsi? Kuuluiko soiton säveleitä kaukaa?
Tuttu varjo liukui tuossa hänen sivullaan. Sanelma pysähtyi, mutta huomasi vaan oman kuvansa näyteikkunan himmeässä kuvastimessa.
Päässä tuntui polte, rinnassa viiltävä kipu.
Oliko siinä katuristeyksessä kaksi lasta? Tyttö veti kädestä pientä veljeään.
— Aili ja Poju!
Kotiin… kotiin…
Sanelma horjahti, silmissä musteni. Hän painui vasten kylmänkosteata kiviseinää.
Sitten tunsi hän kuinka joku kiirehti tukemaan, estäen hänet vaipumasta katuun. Voimakkaat kädet nostivat hänet vaunuihin, jotka äänettömästi vierivät pois.