Valkopukuinen sairaanhoitajatar lähestyi vuodetta ja asetti viillyttävän kääreen Sanelman polttavalle otsalle. Potilas vaipui keveään uneen.
Sanelma kulkee himmeästi valaistua yöllistä katua seuraten Sorjoa, joka yksinäisenä astelee tietään. Hän on omissa mietteissään eikä huomaa toista, joka kuulumattomin askelin kulkee hänen rinnallaan. Hän puhelee jotain itsekseen. Sanelma kuulee hänen mainitsevan nimeään.
— Mitä hän tahtoo minusta, hänen katseensa ei anna minulle rauhaa.
Sorjo vetelee pitkiä sauhuja savukkeestaan. Hän näyttää olevan huonolla tuulella: mikä hirtehinen olikaan heidät yhyttänyt täällä äsken. Se pilasi hauskan illan.
— Niin, mitä hän oikeastaan tahtoo minusta? Katsoi kuin tukea ja turvaa hakien, silmissä kyynelten jäljet. Niissä kuvastui toivo ja vakava luottamus, niinkuin täytyisi kaiken vielä olla entisellään.
Sorjo katselee taakseen ja sivulleen. Hänen on paha, kiusallinen olla, aivankuin joku seuraisi häntä, niinkuin noiden silmien hurmahenkinen katse lepäisi yhä hänen yllään.
— Mikä kiusallinen sattuma! kuulee Sanelma hänen sanovan. — On sääli nuorta naista. Olisiko mahdollista, että tuo pieni viaton leikki olisi johtanut tähän. Epäilemättä. Tuollaiset naiset, kuin Sanelma, eivät osaa ottaa elämää yksinkertaisesti. He tekevät sen työlääksi, monimutkaiseksi, vaivaksi itselleen ja muille. He eivät laske mitään, eivät ota mahdollisuuksia lukuun. Eiväthän tunteet ole ikuisesti kestäviä. Pitihän hänen toki ymmärtää, että en minä siinä mitään sellaista ajatellutkaan. Olihan Sanelma toisen oma. Siitä sellaisestahan tulee aina niin paljon ikäviä seurauksia, inhoittavia selkkauksia, oikeuskäyntejä ja juorupuheita. Riidellään lapsista ja pesän omaisuudesta… Kaikki tuo on niin ikävää ja tympäisevää. Olisihan Sanelman pitänyt tietää.
Sorjo kohauttaa olkapäitään, vetäsee pitkän henkisavun ja puhaltaa sen hitaasti ulos. — Sanelma säläsi huonosti tunteitaan. Mies, jolla oli taipumusta mustasukkaisuuteen, pääsi pian asian perille ja siitä syntyi tuo kiusallinen jälkikohtaus Koskelassa sen hauskan illan jälkeen, jonka he viimeksi olivat yhdessä viettäneet. Herra Pätevä osoitti mieltään omalla kömpelöllä tavallaan. Oli vastenmielistä muistella sitä.
Sorjo Valtonen kohauttaa jälleen olkapäitään. Hän tuskin muistaa koskaan kokeneensa mitään niin noloa ja harmillista. Johan hän päätti sen silloin, että siihen se saisi jäädä.
Tiesihän sen, että Sanelma odotti. Mutta parempi näin hiljalleen totuttautua siihen, mikä kumminkin kerran on kestettävä.