Sanelman rinnassa oli tukahduttava tunne. Hän teki ankaran ponnistuksen siitä vapautuakseen ja heräsi.
Ketään ei näkynyt.
Missä oli Sorjo? Aivan varmasti hän oli nähnyt hänet, kuullut hänen äänensä ja hänen askeltensa kaiun autiolla kadulla… Kuinka kummallista: hän oli täällä huoneessa ja kumminkin siellä ulkonakin.
Sanelman korvissa suhisi, silmissä hämärsi, tuntui kuin häntä kiidätettäisiin lentokoneella ilmojen halki. Tuokion oli hän tuntematta, tietämättä mitään.
Sitten havahtui hän taas, kuullessaan askeleita ja hiljaista puhelua. Joku kulki hänen ohitsensa. Sanelma tunsi Sorjon, joka jatkoi äskeistään:
— Täytyy tunnustaa, että olin vahvasti kiintynyt Sanelmaan. Hänellä oli erikoisuutensa — niin, on ihmisiä, joilla on kyky tunkeutua toisen ajatuksiin vielä silloinkin, kun heitä ei erikoisesti halua muistaa, vielä silloinkin, kun heidän paikkansa on jo luvattu muille.
Sorjo olisi tahtonut vapautua mietteistään ja ajatella muuta, mutta se ei ottanut onnistuakseen. Sanelmakin halusi erota hänestä ja juosta tiehensä, vapautuakseen hänen ajatuksistaan, mutta joku käsittämätön voima pysytti häntä tässä edelleen.
— … ikäänkuin olisivat ainoat, kuulee hän Sorjon jatkavan, — ainoat yksin-oikeutetut, niinkuin muita ei olisi eikä tarvittaisikaan…
Hän hymähtää väsyneesti, heittää maahan palavan savukkeen, joka siinä pimeässä kiiluu vielä hetken hänen mentyäänkin.
— … ihminen tarvitsee yhä uusia, uusia vaikutteita, sitä varten täytyy meidän tulla kosketukseen toisten kanssa. Taiteilija tarvitsee hengelleen alinomaa uutta virikettä, voidakseen tehdä luovaa työtä. Onko siinä mitään vääryyttä? Ihmiset, jotka sanovat niin, ovat typeriä, heiltä puuttuu elämisen taito, he eivät osaa ottaa eivätkä antaa.