Sanelma kuulee niin selvästi sanat ja näkee sammuvan savukkeenpätkän kiiluvan vielä katuvierustalla.
Korkeasta ikkunasta kajotti jo syksyisen aamun harmaja valo. Sanelma heräsi selkeään tajuntaan ja huomasi joutuneensa sairashuoneelle, muistamatta miten ja milloin. Eilispäivän ja yön kokemukset sekoittuivat toisiinsa muodostaen yhden ainoan epämieluisan tunteen, jonka yksityiskohtia hän ei vielä kyennyt itselleen selventämään. Hän koetti kaikin voimin pysyä hereillä, jotta ei enää joutuisi ahdistavien unien verkkoon.
17.
Päivät ja viikot olivat kuluneet, Sanelma oli alkanut mukautua nykyiseen elämäänsä hiljaisessa yksityishuoneessa suuren salin vierellä. Sairaalan elämä tuntui tekevän hänelle hyvää.
Nuo valkeat huonekalut ja siniset seinät, valkopukuiset hoitajattaret ja lääkäri valkeassa mekossaan, kaikki ne rauhoittivat hänen kiihtynyttä hermostoaan.
Kuumemittari osoitti jo kolmatta päivää normaalilämpöä ja Sanelma tunsi ruumiinsa päivä päivältä hiljalleen tervehtyvän.
Merkillistä! Hän oli epätoivoissaan jo luullut toivoneensa kuolemaa, kumminkin tuntui toipuminen suloiselta ja herätti hänessä ihmeellisen mielihyvän tunteen. Oliko se yksinomaan vain lasten tähden? Eikö hänessä itsessäänkin piillyt vielä elämisen halu, vaikka luuli sen jo kadottaneensa? Tiesikö ihminen aina itsekään, mitä tahtoi! Työläs on tulkita omaa sydäntään.
Hänen ympärilleen ovat ystävät koonneet kaikkea hyvää, hedelmät ja herkut kaikenlaiset. He ovat ympäröineet hänet kukkasin — punaisin kukin… Sattumako vain oli tuo punainen väri, vai uutta elämääkö hänelle niin ennusteltiin!
Kuinka hyviä ihmiset sentään olivat hänelle olleet. Kaukaisetkin tuttavat asian kuultuaan olivat rientäneet tänne lohduttamaan.
Sekin Tapion rouva. Sanelma oli kerran nuorena tyttösenä antanut soittotunteja hänen lapsilleen. Tuo punainen ruusu, johon oli äsken puhjennut kolmas kukka, oli häneltä.