— Kukapa sitä olisi uskonut, sanoi rouva Tapio, että sinunlaisesi naisen osalle tulisi niin paljon kärsimyksiä. — Joku toinen minusta olisi paremmin ansainnut… Kuinka sinä tulitkaan sen kunnottoman miehen tuttavuuteen?
— Älkää, täti hyvä, syyttäkö häntä noin, oli Sanelma sanonut, onhan sitä vikoja minussakin ja kukapa sen tietää…
Toinen teki torjuvan liikkeen ja lausui keskeyttäen:
— Olen minä kuullut…
— Mutta jospa minäkään en ole ollut sellainen kuin olisi pitänyt, tarkoitan että alkusyy voi ehkä sittenkin olla minun, yritteli Sanelma.
Toinen hymyili ymmärtäväisesti hyväksyen:
— Tuo on sinussa kaunis piirre, Sanelma. Niinpä, niin, kukapa meistä täydellinen lienee, mutta sittenkin…
Sanelma huomasi vain kohoavansa rouva Tapion silmissä. Hän ei tullut asiaan enempää kajonneeksi, vaikka tuntui että olisi pitänyt. Asia oli vaivannut häntä yksin ollessaan. Tässä tapahtui ehkä sittenkin vääryys.
Ja sitä miettiessä siirtyivät ajatukset Koskelaan. Mielikuvituksissaan hän näki kosken rannalla istuvan yksinäisen miehen, väsähtäneen ja rauenneen, ihmisten tuomio harteillaan, sydämessään sanoin kuvaamaton tyhjyys. Siinä istuu hän vielä kauan sen jälkeen kun äänet sahalta ovat vaimenneet ja työmiehet koteihinsa kiiruhtaneet. Mutta hänellä ei ole kiirettä mihinkään, ei kukaan odota häntä, ei kukaan kuulosta tulevaksi. Autio on koti ja yksinäisen miehen sielussa asuu jäytävä tyhjyyden ja orpouden tunto. Eikä ole ketään, joka häntä lohduttaisi, ei yhtäkään osaaottavaa ystävää. Kukaan ei kukita hänen tietään. —
Näin pitkälle oli Sanelma jo tullut ajatuksissaan, kun hän havahtui ja tunsi olevansa joutavan hentomielinen. Itsessäänhän sen oli syy. Kukaan toinenkaan ei olisi voinut tehdä toisin kuin hän, Sanelma, teki. Omapa on syynsä, että ei ollut lohduttajia. Semmoinen kuin se aina oli, yksinäinen, suljettu luonne. Tiesi hänestä, tokkopa tuo välittikään.