Mutta ei Sanelma sittenkään saanut kunnolleen rauhaa. Tuntui vääryydeltä antaa ihmisten soimata Marttia: eihän syy sittenkään ollut yksin hänen. Olihan siitä osa hänen itsensäkin, tosin niin toista laatua, mutta kumminkin —
Tästälähin täytyy tehokkaammin puolustaa Marttia. Täytyy sanoa rouva Tapiollekin. Ihmiset menevät yli rajojen tuomioissaan. Liian ankarasti ovat hyökänneet yksinäisen miehen kimppuun.
Kuului kellon lyönti. Vierastunti oli alkanut ja käytävästä kuului useita vieraita askeleita. Tänään oli määrä yhdessä tulla Toinin ja rouva Tapion. Sanelma kuunteli ja odotti.
Ovelle koputettiin.
Mutta tulija olikin sairaanhoitajatar.
Hän laski ihastuttavan ruusuvihkon Sanelman helmaan. — Melkein voisi kadehtia rouvaa, niin sanoi, hymyili herttaiseen tapaansa ja meni.
Mistä tällaiset kukat?
Hänet oli ystävyyden osoituksin yllätetty jo useat kerrat, mutta tässä piili jotain, joka sai hänen kätensä vapisemaan.
Hän piteli kädessään pientä suljettua kirjekuorta. Oli mahdotonta erehtyä tuon käsialan suhteen. Tunsihan Sanelma sen. Hänen sydämensä kiivas lyönti oli vähällä salvata hengen.
Niin oli kuin olisi hän itsekin lähellä täällä jossain näkymättömänä, kuin voisi hän millä hetkellä tahansa astua piilostaan hymysuin ja silmän pohjassa ilakoiva veitikka: tulinpas, tulinpas, kun lupasin; suotta sinä Sanelma olet minua epäillyt!