Sanelma painaa kukat kasvojaan vasten. Sametinhienot, tuoksuvat terälehdet koskettavat huulia, silmiä ja otsaa kuin armaan käden hyväily. Juovuttava onnen huuma hulvahtaa hänen ylitsensä. Kaikki tämä on kuin ihanin uni, ja kuitenkin tosi. Sorjo on kuin onkin vihdoinkin tullut takaisin.
Lieneekö ollut kukkien voimakas tuoksu vaiko äkillinen, yllättävä ilo, joka niin uuvutti voimat ja raukaisi ruumiin. Tuskin jaksoi pitää auki silmiään. Sanelma meni vuoteeseen ja antautui kokonaan ihanan tunnelmansa valtaan kunnes unonen tuli ja levitti pehmeän hämärän hänen ympärilleen.
Sanelma nukahti kuin jouluilloin, lapsena ennen, kun kynttilät vielä ovat kirkkaimmillaan ja ilo kohoaa korkealle katon rajaan. Mutta hänen riemunsa mitta oli täysi, eikä pieni sydän voinut vastaanottaa enempää.
18.
Ilta oli jo pitkälle kulunut, kun Sanelma viimein heräsi ja luuli uneksineensa äskeisen. Mutta heti hän huomasi kukat, jotka hoitajatar hänen nukkuessaan oli asettanut vesiastiaan. Puna kohosi hänen kasvoilleen. Tottahan se sittenkin oli!
Kuinka tämä oli kummallista! Sorjo muisteli häntä vielä — ja tällä tavalla! Olisiko hän käsittänyt väärin silloin tavatessa, olisiko ollut kiireissään ja siksi niin kummallinen! Olkoon miten oli, mutta jotakin siitä entisestä täytyi olla vielä jälellä hänen sydämessään.
Hänen käteensä osui kirjekuori, joka oli levännyt hänen povellaan.
Hellien hän aukasi sen ja luki käyntikortista:
»Sanelma rouva!
Palatkaa takaisin Koskelaan. Kaikki voi vielä kääntyä parhaaksenne,
olen vakuutettu siitä.
Teidän
S.V.»