Sanelma luki sanat vielä kerran. Oliko hän tajuissaan? »Palatkaa takaisin, palatkaa takaisin», kertasi hän itsekseen. Kortti putosi hänen käsistään. Pää painui voimattomasti tyynyyn.
Kuume kohosi yöksi. Sanelma valvoi, luullen sydämensä jo vihdoinkin väsähtävän. Tunnit kuluivat. Kello käytävässä ilmoitti ajan kitsaan kulun. Rinnassa tuntui huojentamaton, viiltävä tuska. Kohtalo seisoi vierellä, kädessään tulinen ruoska, eikä sen tieltä päässyt minnekään pakenemaan.
Kuume yltyy yhä. Päivät kuluvat ja yöt. Kipu ei lakkaa. Potilas ei vastaa kyselyihin eikä selitä mitään tilastaan, painaa vaan kasvonsa syvälle pielukseen ja vaikeroi hiljaa. Häntä ei ymmärrä kukaan.
Sanelman mielessä askaroi lakkaamatta yksi ainoa ajatus, kysymys, jota hän ei kykene itselleen selvittämään: Miksi oli Sorjo ne kukat hänelle lähettänyt? Minkätähden hän ei jättänyt häntä rauhaan, koska hän ei välittänyt hänestä enää?
Oliko hänen tarkoituksensa pilkata häntä ja haavoittaa vielä enemmän, vai tunsiko hän ehkä itsensä syylliseksi ja näin hyvittäen tarjosi hyvän neuvon, vai säälikö hän hänen kohtaloaan?
Voittamaton, karvas katkeruus kohosi tukahuttavana kurkkuun. Hänen mielessään kyti epätoivoinen, voimaton viha.
Lääkäri kummeksui odottamatonta käännettä potilaansa tilassa. Hän kielsi vieraskäynnit ja kaiken yhteyden ulkomaailman kanssa, arvellen niiden vain häiritsevän sairasta ja hidastuttavan hänen toipumistaan.
19.
Rakas Greetta-täti!
Olet vannaankin kummeksinut pitkäaikaista vaitioloani. — Päätin etten ilmoittaisi mitään itsestäni, ennenkuin voisin tehdä sen iloisin mielin. Apea mielialani ei tuota hauskuutusta kenellekään. Mutta vaikka en vieläkään tuota sinulle iloa kuten tahtoisin, rakas Greetta-täti, tulen kumminkin luoksesi, koska en enää jaksa olla ilman Sinua.